Mulla on ollut tänään tosi ristiriitaiset fiilikset.

Eilen mulle tuli postissa syömishäiriöpoliklinikalta lausunto. Mun paino on laskenut. Mutta en silti ollut tyytyväinen. En meinannut saada edes nukuttua lukeman vuoksi, viimeyön unet jäi vähiin. Ahdisti. Paljon. En kuitenkaan viillellyt tai mitään.

Tänään päiväosastolla katsottiin BMI-taulukkoa. Siitä selvisi, että mun paino on alipainon ja merkittävän alipainon rajalla. Miten?! En mä voi olla niin pieni. En mä ole. Mä olen lihava. Iso. En pieni, alipainoinen.

Mulle tuli tunne, että mua huijataan. Että tämä on niiden uusin taktiikka saada mut syömään ''kunnolla''. Mutta mä itse näin sen taulukon. Katsoin sitä monta minuuttia, ja mun päässä pyöri vain, ''miten?''. Mä en ymmärrä. 

''Ruokaa ei tarvitse ansaita''. Lause, minkä mun omahoitaja on sanonut mulle monta kertaa. Miten ymmärtäisin sen? Mulle tulee aina valtavan syyllinen olo, kun oon syönyt. Tälläkin hetkellä, samalla kun kirjoitan tätä, syön iltapalaa. Viides ateria päivässä. Miksi mä syön näin paljon? Enhän mä ikinä pääse mun tavoitepainoon tätä menoa. Mua itkettää.

Mun omahoitajasta vielä. Hän on ihana. Paras omahoitaja, kuka mulla on ollut. Hän ei tuomitse ja hän ymmärtää. Keksii mun kanssa keinoja ahdistuksenhallintaan. Häntä kiinnostaa, miten mulla menee. Hän kuuntelee mua. Hän ei korota ääntään, ja hänen äänensä on niin turvallinen. Mä tiiän, että oon turvassa, kun oon osastolla sen kanssa. Mä oon onnellinen, että mä sain noin hyvän omahoitajan.

Aion tehdä huomenna jotain, mitä en olisi ikinä uskonut tekeväni. Mä otan mun päiväkirjan mukaan. Ja luen sieltä pätkiä mun omahoitajalle. Vain siksi, että hän ymmärtäisi mua paremmin ja voisi auttaa mua kunnolla.Mua pelottaa, mutta mä aion tehdä sen.

                                          26f7d0fed0f0192570210c06042594ce.jpg