Jotenkin levoton olo. En malta pysyä aloillani hetkeäkään, koko ajan on päällä tasaisen ahdistunut olo.

Ahdistusta ei todellakaan vähennä se, että tiedän, että mun lääkkeet loppui. Mulla on kotona enää Truxalia, jota en halua syödä. Mitä nyt teen ilta-ahdistuksen iskiessä? Itken sängylläni? Halaan tyynyä, kuvitellen, että siinä on joku? Viiltelen? Treenaan? En todella tiedä. Ja se on ahdistavaa.

En tiedä edes, koska mulla on seuraava poliklinikkakäynti. Haluaisin jo päästä juttelemaan lääkärini kanssa, mutta ilmeisesti joudun odottamaan elokuuhun, jolloin töihin tulee mun uusi omahoitaja. Joudun taas aloittamaan alusta vieraan ihmisen kanssa. Mitä jos se mun omahoitaja on ihan kauhea? Mitä mä sitten teen? Käynnit siellä tulee olemaan ihan turhia, jos en luota omahoitajaani, sillä silloin en pysty kertomaan hänelle mitään.

                               love-death-quote-tumblr-depressed-sad-su

Kuukauden päästä alkaa koulu. Koulun alkaminen tarkoittaa muutamaa ahdistavaa juttua: terveydenhoitaja hyvin todennäköisesti alkaa taas seuraamaan painoani säännöllisesti, joudun taas esittämään iloista; vaikka mieli tekisi itkeä, koulustressi palaa vahvempana. Onneksi sentään mulla on koulussa pari kivaa kaveria, mutta joukossa on myös niitä, keitä en välittäisi nähdä. 

Vihaan sitä, että painoani seurataan. Eikö kukaan ymmärrä, että se saa mut vaan laihduttamaan lisää, koska haluan nähdä vaa'alla mahdollisimman pienen luvun? Kouluterveydenhoitaja meidän koulussa on ihan mukava, mutta... En pidä käydä hänen luona, sekin on vain ahdistavaa. Useasti ennen kuin olen mennyt punnitukseen, olen paniikissa hyppinyt x-hyppyjä koulun vessassa ja itkenyt. 

                                    tumblr_nyip3oWZn91utjz4jo1_400.jpg

Viiltelin eilen, viiltelin tänään. Se tuntui hyvältä. Luvattoman hyvältä. Hyvänolontunteen jälkeen syyllisyydentunne. Syyllisyys siitä, että petti taas lupaukset. Syyllisyyden jälkeen itseinho, sitten ahdistus ja sitä rataa. Mutta silti. Se hyvänolontunne. Joskus se vaan voittaa. Joskus se voittaa liian usein, mutta se on elämää.

Katson käsiäni, katson reisiäni, jonka jälkeen katse siirtyy vatsaan, josta olkäpäähän. Miten nuorella naisenalulla voi olla niin paha olo, että kaikille niille viilloille löytyy syy? Jokainen viilto, joita on satoja, on syntynyt pahan olon tuotoksena. Ahdistuksesta löytyy yleensä syy, mutta joskus viiltelen myös masennuspäissäni. Yleensä ahdistus on mulla voimakkaampi, mutta kun masennuskausi iskee, ei mikään tunnu miltään. Silloin haen tunnetta viiltelystä. Ei ehkä paras keino, mutta toimii.

       tumblr_static_tumblr_static_filename_640