Kuvittele tilanne, että joku kuristaa sua. Et pysty edes huutamaan. Et pääse pois ilman, että sun kädet ja jalat on verillä. Sä palaat mielessäs aina uudelleen ja uudelleen tuohon tilanteeseen. Poispääsyä ei ole. 

Kuvittele itses vieraassa kaupungissa ilman kännykkää, ilman rahaa. Et tiedä minne mennä, olet eksyksissä. Ilman ruokaa, ilman juotavaa. Yksin. Eikä kukaan auta sua.

Kuvittele, että olet kotona, mutta silti sulla on jäätävä koti-ikävä ja turvattomuuden tunne.

            

Kuvittele, että sulta on viety kaikki tunteet. Voiko ahdistus tuntua edes silloin? Et tiedä, ahdistaako vai masentaako. Et tunne iloa etkä surua. Et pysty itkemään. 

Kuvittele, että olet aina yhtä väsynyt kuin rankan urheilusuorituksen jälkeen. Sydän hakkaa, pulssi on nopea. Silti tuntuu, että happi loppuu. 

Kuvittele, että et pysty rauhoittumaan ollenkaan, vaikka olisit uupunut. Et pysty nukkumaan kunnolla, vaikka väsyttää. Ja kun lopulta nukahdat, heräät painajaiseen.

            

Kuvittele, miltä tuntuisi kävellä hauraalla sillalla, jonka alla on vain musta tyhjyys. Pelkäät tippumista, vaikka et tiedä mihin edes tippuisit. Näät joka yö painajaisia tuosta sillasta, millä kävelet. 

Kuvittele, miltä tuntuu, kun ääni sun päässä huutaa ''Olet ruma.'' ''Olet lihava.'' ''Sulla ei oo mitään arvoa.'' ''Kaikki olis vaan onnellisia, jos sä kuolisit, kukaan ei kaipais sua.'' 

Kuvittele, miltä ihmisestä täytyy tuntua, jos koet, että ainoa vaihtoehto, ainoa tapa päästä ahdistuksesta eroon, on itsensä tappaminen. Lääkkeiden yliannostus, parvekkeelta hyppääminen, hukuttautuminen. Kaikki tuntuu hyviltä vaihtoehdoilta. Oot valmis tekemään mitä tahansa, että ahdistus loppuisi. Ihan mitä tahansa.