Mä olen ollut aina täydellisyyden tavoittelija. Olen itkenyt, kun en ole saanut kymppiä kokeesta. Olen panostanut kouluun täysillä, olen halunnut olla luokan paras. Silloin, kun vielä harrastin tanssia, olen treenannut monta tuntia päivässä, koska olen halunnut osata täydellisesti, että pääsisin eturiviin. 

Sitten tuli masennus. Voimat eivät riittäneetkään enää entiseen tahtiin. Koenumerot laskivat kympistä ysiin ja kasiin, ja sen myötä jokainen koe oli kauhea stressi mulle. Tanssin jouduin lopettamaan, en jaksanut enää käydä treeneissä. Ihmettelen hiukan sitä, sillä treenaan kotona joka päivä lihaskuntoa, joskus jopa keskellä yötä. 

Oli kova paikka huomata, ettei voikaan olla enää niin ''täydellinen'' kuin ennen. Jostain täytyi repiä aikaa myös itselle, omalle hyvinvoinnille.

Mutta kuinka ollakkaan, sitten iski Miss Syömishäiriö, ja täydellisyyden tavoittelu nosti taas päätään, mutta ei suinkaan koulun suhteen. Numerot ovat edelleen ysejä ja kaseja, kevään keskiarvo oli matalampi kuin mun keskiarvo on koskaan ollut, 8.7. Halusin olla täydellinen, mutta eritavalla kuin ennen. Oma kroppa. Halusin, ei vaan haluan, että mun kroppa on täydellinen.

Mahdollisimman vähän ruokaa, mahdollisimman paljon liikuntaa. Saavuttaako sillä täydellisyyden? Se jää nähtäväksi, aina voi yrittää.