Otan työpöydän laatikosta teroittimen. Kierrän ruuvin pois. Kädessäni on avain ahdistuksen purkuun. Painan terän ihoani vasten, ja viillän. Yksi viilto, toinen, kolmas. Veri valuu, tunnen helpotusta. Olen elossa.

Viiltely. Ahdistuksen hallintakeino - huono sellainen. Todella huono. Silti kerta toisensa jälkeen sorrun viiltelemään. Katson vanhoja viiltoarpia käsissäni, jaloissani ja vatsassani. Ovatko ne merkki heikkoudesta? Ei. Ne ovat merkkejä vaikeista ajoista. Merkkejä, joita kannan lopun ikääni.

 

 

Muistan kun viilsin ensimmäisen viillon. Taisi olla 2015 syyskuu, ellen väärin muista. Viilsin yhden vain, eikä siitä edes vuotanut verta juuri ollenkaan. Vanhimmat viillot eivät enää edes näy, eli ne eivät olleet syviä. 

Unohdin viiltelyn pitkäksi aikaa, mutta kun ahdistus hiipi voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi, viiltely muistui taas mieleen. En viillellyt mitenkään säännöllisesti tuohon aikaan, silloin tällöin vaan. Keskitin kaikki viillot vasempaan käteeni, ja ajattelin, että en ikinä viiltele muualle, kuin siihen käteen.

Kunnes alkoi pahimmat ajat. Viime loppusyksy, ja siitä tammikuulle asti. Kauheinta aikaa tähän mennessä elämässäni. Viiltelin joka päivä. Vaikkei olisi ollut edes syytä, viiltelin silti. Olin riippuvainen viiltelystä. Kaipasin sitä mielihyvän tunnetta, mikä valtasi kehon sen jälkeen. Ei ollut enää väliä, mihin viiltelin. Ei ollut myöskään väliä missä olin, minulla oli aina se teroitin mukana, mistä ruuvi oli helppo irroittaa. Olen viillellyt huoneessani, suihkussa, koulussa, jopa kaverilla. Kun viiltelyimpulssi iski, oli pakko viillellä.

Mikä riippuvuuteni sitten katkaisi? Jouduin suljetulle osastolle. Parina ensimmäisenä iltana itkin, koska en saanut viillellä, mutta sitten helpotti. Edelleen teki usein mieli viillellä, mutta se ei ollut enää pakonomaista. Mun ei ollut pakko viillellä. 

Mistä sitten keksin viiltelyn? Ex-poikaystäväni viilteli. En missään nimessä syytä häntä siitä, että aloitin viiltelyn, mutta toivon, etten olisi tutustunut häneen. Hän oli maailman ihanin, mutta jos en olisi tutustunut häneen, olisiko minunkin kehoni täynnä viiltojälkiä? Olisinko minä ikinä keksinyt alkaa purkamaan pahaa oloani viiltelyyn? You never know.

 

             

 

Nykyään viiltelen vain, kun mikään muu ei auta. En viiltele enää edes joka viikko säännöllisesti, eli olen ainakin jossain edistynyt toipumisessani. Viiltely on mulle nykyään äärimmäinen keino, sitä ennen kokeillaan kaikki - hengitysharjoituksista hikiliikuntaan. Jos mikään muu ei auta, en enää edes yritä tapella viiltelyä vastaan.

Siitäkin huolimatta, että en viiltele enää paljoa, toivon, että en ikinä olisi edes aloittanut. Jokainen viilto vie syvemmälle siihen pahaan oloon. Joo, se auttaa hetkeksi, mutta sen jälkeen tulee vain pahempi olo.

 

Viiltely on merkki pahasta olosta. Jos sä näet esimerkiksi jollain sun kaverilla viiltojälkiä, auta sitä. Ohjaa sitä hakemaan ammattiapua. Sä teet sillä sille ison palveluksen.

 

'' Piirrät ihollesi kivullesi kasvot. Teräksellä kirjoitat nimen vihallesi. ''

- Happoradio: 01:30 (elossa)