Haluan parantua. Haluan kertoo tulevaisuudessa koko maailmalle, että mä voitin masennuksen, ahdistuksen, syömishäiriön, kuolemanhalun. Että mä pystyin taistelemaan vastaan. Mä olin vahva, vaikka tällä hetkellä koen olevani heikko, jos päästän tästä kaikesta irti.

Mulla oli liian monta mahdollisuutta tappaa itseni. En käyttänyt niistä yhtäkään. Jokin piti mut vielä tässä elämässä. Ja se jokin pitää mut toivottavasti jatkossakin täällä. 

Varsinkin syömishäiriön "jättäminen" tuntuu vaikealta. En usko, että ikinä syön normaalisti viisi kertaa päivässä, mutta toivon, että mun ajatukset ruoan suhteen olisi terveemmät. Luultavasti ensimmäinen askel olisi se, että alkaisin käymään kouluruokailuissa, jotta ruokailuvälit eivät olisi niin pitkiä. Mutta mä en ole valmis siihen vielä. Ehkä aloitan siitä, että opettelen puhumaan mun asioista.

Mulla on yksi ongelma parantumisen ja puhumisen suhteen. Mun omahoitaja. Miten voin parantua, jos en pysty puhumaan sille ihmiselle, kenen pitäisi auttaa mua? Mä haluaisin vaihtaa omahoitajaa, toivottavasti onnistuisi. Ja toivottavasti saisin mieshoitajan, jotenkin olen kokenut, että pystyn puhumaan paremmin miehille kuin naisille, vaikka lääkäreissä onkin toisinpäin: naislääkäreille on helpompi puhua kuin mieslääkäreille. Ihmismieli on kiero. Mun ainakin.

Luultavasti takapakkia tulee ja paljon tulevan aikana, mutta tällä hetkellä haluan parantua. Huomenna tilanne voi olla taas ihan eri, mutta tärkeintä on tämä hetki, eikö vain?