Tiistaina olin nuorisopsykiatrian poliklinikalla tapaamassa ensimmäistä kertaa mun omahoitajaa. En tykännyt. Selitin mulle tärkeistä asioista, hänen ilme kertoi, ettei häntä kiinnosta. Sain uuden ajan, 29.8. suuntana olisi sitten taas nupo. En jaksa. En halua.


Koulussa olen ollut paljon yksin. En osaa olla sosiaalinen. Ruokala tietysti olisi hyvä paikka olla sosiaalinen, mutta Miss Syömishäiriö kieltää mua menemästä sinne. En aio astua jalallanikaan sinne. En ikinä.

Mulla on ikävä. Ihan älytön ikävä. Olen nähnyt ex-tyttöystävääni joka arkipäivä koulussa. Vanhat muistot palaa mieleen. Meillä oli ihanaa. Hän auttoi mua jaksamaan. Hän oli syy elää. Mikä nyt on mun syy elää? Kuka nyt tulee mun mukaan käytävään, kun tunnilla olo on liian ahdistavaa? Kuka nyt juttelee mun kanssa yöllä, kun uni ei tule? Ketä mä nyt rakastan? Kuka on nyt mulle tärkein ihminen maailmassa? Niimpä, ei syytä elää, kukaan ei tule mukaan käytävään, kukaan ei juttele mun kanssa yöllä, en rakasta ketään. Olen yksin. Yksin.

Paha olo nostaa päätään. Tekee mieli viillellä ja lopettaa syöminen. Olen lihonut. Lihonut niin paljon. Alan laihduttamaan taas. En halua olla lihava. En halua jäädä yksin siksi, että olen ruma ja läski. En edes uskalla nousta vaa'alle. Painan taatusti yli 55kg. Lupasin itselleni, etten enää ikinä paina 55kg tai yli.  Luultavasti epäonnistuin siinäkin.

                                              images.jpg