Liian väsynyt elämään, liian väsynyt kuolemaan.

Haluaisin niin puhua mun ajatuksista jollekkin. Jollekkin, jota en näkisi enää ikinä sen jälkeen ja jonka omaan tietoon ne jäisi. Haluan tappaa itseni. Itken tälläkin hetkellä, kun kirjoitan tätä.

" Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää, eikä kukaan muu sitä nää. Vaik sut on luotu kantamaan, nousemaan aina uudestaan. "

Koulussa kirjoitettiin pari novellia. Haluaisin jakaa ne kokonaan tänne. Ehkä joku päivä. Haluan kuitenkin jakaa tästä toisesta pienen pätkän teille jo nyt. Tää novelli on yhdestä mun unesta, eli suoraan mun ajatuksista. Tässä on paljon sitä, mitä käyn läpi tällä hetkellä, mitä ajattelen tällä hetkellä.

''Kaadun maahan haukkoen henkeä. Olen varma, että tukehdun. Päässäni jyskyttää. Ajatukseni laukkaavat. Suljen silmäni ja avaan ne heti uudelleen. En pysty liikkumaan. En pysty huutamaan apua. Tämä on elämääni. Saan vastaavanlaisia kohtauksia monta kertaa viikossa. Milloin elämästäni tuli helvettiä?

Kohtauksen hellittyä kävelen takaisin keittiöön. Kaadan lasiin vettä, juon hitaasti. Menen vielä kerran huoneeseeni, istun vielä kerran sängylleni. Kyyneleet valuvat punertaville poskilleni. Olen samalla sekä surullinen, että helpottunut. Pian kaikki on ohi. Enää vaikein on edessä, ja sen jälkeen en kärsi enää ikinä.

Laitan kengät jalkaani. Olen pukenut päälleni valkoisen mekon, vaikka on kylmä syysilta. Lähden ulos, ja kävelen kohti loppua. Kiipeän sillankaiteelle, epäröin hetken. Suljen silmäni. Hyppään.''

Tällä hetkellä haluaisin vain mennä nukkumaan. Olla heräämättä aamulla. Nukkua ikuisesti.