Kohta puolitoista päivää mä oon taistellut. Taistellut mun suurinta vihollista ja suurinta rakkautta, viiltelyä, vastaan. Mä haluan niin paljon viiltää reiden auki. Mä tiedän, että mulla on terä, mä kävin ostamassa sen eilen. Mä en tiedä jaksanko mä taistella enää kauan.

Piirrän reiden täyteen perhosia. Kirjoitan niiden alle mulle rakkaiden ihmisten nimiä. En halua satuttaa niitä, joten mun on pidettävä ne perhoset hengissä. En saa viiltää. En, vaikka haluaisin.

Mietin vaan sitä, että ei kukaan saisi ikinä tietää, jos sortuisin kerran. Mutta tiedän, ettei se jää yhteen kertaan. Ei ole kertaakaan aikasemminkaan jäänyt.

Itken ja tärisen. Mä haluan viillellä. Viiltää edes yhden viillon. Nähdä veren valuvan. Tuntea kivun. Katua sitä. Vannoa, että se oli viimeinen kerta. Tietää, ettei se ollut. Sorrun aina uudelleen.