Mä tiedän, että mä päätin lopettaa. Mutta tällä hetkellä se päätös tuntuu niin merkityksettömälle. Haluun viiltää reiden auki ja nähdä veren valuvan pitkin mun jalkaa. Tuntea sen kivun. Mä ansaitsen sen.

Mua pelottaa. Mua pelottaa, että tässä taistelussa on vain yksi voittaja, ja se en ole minä. Masennus voittaa, musertaa mut lopullisesti. Tukehdun sen alle ja suljen silmäni ikiuneen. 

Mä olen häviäjä. Mä niin olen häviäjä. En voita tätä taistelua. Mä häviän. Taas.

Oon syönyt ihan liikaa. Lihonut. Missä mun itsekuri on? Ei missään. En omista sitä enää. Se ei tule, se ei pelasta mua enää.

Mä en selviä. Mä en jaksa taistella. Mulla on voimia liian vähän. Luulin, että oon vahva. Mutta mä olen yhtä heikko kuin aina ennenkin. Heikko. Mä en saisi olla heikko, mutta mä olen.

Mietin taas, miten voisin tappaa itseni. Mä en halua kuolla, ei kukaan halua. Mutta mä haluan että tää paha olo loppuu, keinolla millä hyvänsä.