En osaa pukea mun ajatuksia sanoiksi. Ahdistaa, masentaa, olemassaolo tuntuu niin turhalta. Oon vaan ollut sängyssä koko päivän, ei ole ollut voimia mihinkään. Kävin syömässä kanapastaa ja nyt ahdistaa.

Haluan laihtua. Voi luoja, kuinka paljon haluaisinkaan olla laiha... En voi sille mitään, että nään itseni niin lihavana. Haluaisin lopettaa syömisen ja pudottaa painoa. Haluanhaluahaluan. Haluan nousta vaa'alle ja olla tyytyväinen lukemaan. Pudotettavaa on vielä ainakin 3kg.. Ehkä joku päivä olen tavoitteessani?

                                              9dda5b08c1eba619e23c8f0069eca05b.jpg

Itsemurha-ajatukset pyörii taas päässä. Tunnen, kuinka masennus syvenee. Kohta en jaksa kuin itkeä sängyssä ja toivoa kuolemaa. Onko tämä elämää? Ei, ei ole. Mä en halua elää. Haluan kuolla. En edes tiedä, elänkö enää. En kutsuisi tätä jatkuvaa pahaa oloa elämäksi. Mä en elä, vaikka hengitän.

Tasan kuukauden päästä mulla alkaa jakso tehostetun avohoidon yksikössä. Mä annan sille mahdollisuuden, mutta jos asiat ei näytä sen jälkeen yhtään valoisammilta, mä en tiedä mitä teen. Mä en lupaa, että nään mun seuraavat syntymäpäivät. En lupaa, että näen ensi kesän. En lupaa elää.

Reidet ovat saaneet taas kärsiä terästä. Olen viillellyt. Pettänyt taas kaikki lupaukset lopettamisesta. Mua pelottaa. Mua pelottaa ihan valtavasti. Mä en tiedä, selviänkö mä. En ole tarpeeksi vahva taistelemaan. Masennus, ahdistus ja syömishäiriö voittaa mut. Mulla ei ole mahdollisuuksia voittoon. Tässä taistelussa on vaan yksi voittaja, ja se en ole minä.

Harhoja olen alkanut kuulla enemmänkin. Yleisin on, että kuulen askelia mun viereltä, vaikka kukaan ei kävelisi lähimainkaan. Toinen on auton ääni, joka tule mun takaa, ja pelkään aina, että joku ajaa mun päältä. Nämä voi kuulostaa tyhmiltä näin sanottuna, mutta siinä hetkessä ne on pelottavia. 

              tumblr_mek0co7OHs1r42qyuo1_500.jpg