Kohta tulee vuosi kaikesta paskasta, mikä silloin rikkoi mut täysin. Riidat äidin kanssa, suljettu osasto, sijoitus lastenkotiin. En ikinä käsitellyt asioita, annoin vain olla. Kun muutin iskän luo, oletin, että nyt kaikki on hyvin. Ja niin olinkin. Unohtaminen oli tehokas tapa. Mikään ei satuttanut mua, koska, jumalauta, mä olin onnellinen. Ei mun tarvinnut ajatella elämää taaksepäin, ei eteenpäin. Vain nykyhetki oli tärkeää, vain sillä oli merkitystä silloin.

Unohtaminen. Se oli tehokasta silloin. Mutta unohtaminen ei toiminutkaan pidemman päälle. Se oli kuin syvän, vuotavan avohaavan päälle laitettu laastari, vaikka se olisi vaatinut tikkaamista, vähintään liimaamista. Veri tuli läpi laastarin ja muistutti olemassaolostaan.

Ilta ja yö toisensa jälkeen olen miettinyt ja miettinyt. Yrittänyt saada palapeliin kaikki palaset, mutta en muista kaikkea. Elämäni oli niin pitkään pelkkää valetta, etten enää itsekään tiedä, mikä osa menneisyydestäni on totta, mikä valetta. Mikä itseni keksimää, mikä jonkun minulle syöttämää, jonka hyväuskoisena nielin ja otin osaksi palapelia, vaikka se ei siihen sopinutkaan täydellisesti.

Olen kokenut syyllisyyttä. Miettinyt, mitä tein väärin. Miksi juuri minulle kävi näin? Olen yrittänyt saada kiinni ajatuksistani, saada kokonaisen kuvan aikaan. Mutta jokin kohta on aina sumea tai sitä ei ole. 

Haluaisin viillellä. Viillellä sanoja ihooni, jotta ne eivät katoaisi. Jotta voisin todistaa niiden olemassaolon. Unohdus, kadotus, mitätön, hylätty. Sanoja, joiden olemassaolon yritän todistaa itselleni, mutta ne liukenevat aina sormieni läpi.

Haluiaisin tuhota itseni, jotta näkisin, onko tuhon jälkeen mitään jäljellä. Voinko tuhota itseni enää sen jälkeen, mitä olen kokenut? Onko ne kaikki tapahtumat kovettanut minut niin, että en voisikaan tuhota itseäni?

Äiti, yksinäinen, luvaton. Haluan nähdä veren valuvan, jotta tietäisin edelleen olevani elossa. Jotta tietäisin, että selvisin siitä kaikesta, olen tässä, hengitän, vuodan verta.