Odotushuoneessa on aavemainen tunnelma. Istun piikkipallo kädessäni, puristelen sitä aikani kuluksi. Nielen jo kyyneleitä, koska tiedän, ettei seuraava tunti tule olemaan helppo. Joudun repimään haavat uudelleen auki, avaamaan tunnelukkoja, myöntämään haavoittuvuuteni.
Hain apua.
Olin miettinyt sitä jo pitkään, aloin olemaan väsynyt elämiseen, väsynyt pelkäämiseen ja väsynyt olemaan syyllinen. Eräänä päivä kävelin terveydenhoitajan luo. Sopersin hentoisen avunpyynnön ja kyyneleitä pidellen aloin kertomaan voinnistani. Rehellisesti ja haavoittuneena.
Kerroin äidistäni, itsemurha-ajatuksista, viiltelynhalusta. Aloin itkemään, kun sanoin, että olen saanut syyllisen roolin vanhempieni erosta ja perheen rikkomisesta. Äitini on ristinnyt minut syylliseksi kaikkeen.
Sain apua.
Olen etuoikeutettu, koska taustani takia sain apua nopeasti. Toukokuun puolessa välissä kävin ensimmäisen kerran terveydenhoitajalla, siitä viikon päästä toisen kerran. Lääkäriin pääsin heti kesäkuun ensimmäisellä viikolla ja nyt olen käynyt kaksi kertaa tapaamassa koulupsykologia.
''Nuoren historia huomioon ottaen mielestäni olisi tässä vaiheessa lähete kaupungin nuorisopsyk. pkl:lle olisi paikallaan. Paljon käsittelemättömiä asioita parin vuoden takaisiin tapahtumiin liittyen, nuori kamppailee usein viiltelyhalua vastaan, huonoina päivinä ja kausina miettii, että auttaisiko viiltely vielä tilanteeseen.''
Sain lähetteen kaupungin nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja menen sinne heinäkuun 1. päivä arviointikäynnille. Äitini ei ole tulossa paikalle, sillä hän ei halua nähdä isääni. Toivettani siitä, että hän voisi yhden tunnin käyttäytyä kuten fiksu vanhempi käyttäytyisi, ei kuunneltu.
Helppoa ei ole ollut.
Olen itkenyt, nauranut, ollut hiljaa, puhunut paljon. Enimmäkseen itkenyt. Olen lukenut äidin laittamia viestejä. Itkenyt vielä vähän lisää. Eilen olin 1,5h psykologin luona ja itkin. Itkin niin paljon, että mun jalat ei meinanneet kantaa, kun nousin ylös siitä tuolista.
Vaikka suurinosa lukemistani viesteistä oli muutaman vuoden takaisia, herätti ne vielä hirveän tunnemyrskyn. En yleensä itke äidin viesteille, mutta niitä ääneen lukiessa kolahti. Kolahti, kun tajusin, että en ollut haluttu lapsi, että äitini katuu minua ja sisaruksiani, että hän syyttää minua perheemme rikkomisesta, että hän syyttää minua tapahtumista, joiden aikaan en ollut vielä edes syntynyt.
Minusta tehtiin syyllinen. En suostu enää olemaan syyllinen asioihin, joihin tiedän, että en sitä ole. Toki kannan vastuun teoistani, mutta en suostu olemaan syyllinen, jos en sitä ole.
Sattuu.
Sattuu ajatella, mitä olen joutunut kestämään. Mitä tulen joutumaan kestämään. Ei tämä tähän lopu. Joudun repimään haavoja auki. Saan uusia haavoja, sillä tilanne äidin kanssa on kuin jäätynyt konflikti, joka voi puhjeta hetkenä minä hyvänsä, koska lopullista ratkaisua ei olla tehty.
En sorru.
En sorru viiltelyyn, vaikka mietinkin sitä lähes päivittäin. Tiedän, mistä löydän terän, olen sen irroittanut sen valmiiksi. Terä pöytälaatikossani huutaa nimeäni, mutta esitän, kun en kuulisi. Olen tehnyt lupauksen itselleni. Olen ollut kohta 2,5 vuotta vetämättä yhtäkään viiltoa.
Itken niin kauan, kunnes helpottaa.
Kommentit