Pienenä olin aina äidin tyttö. Vietin varhaislapsuuteni kotona äidin kanssa ja siirryin siitä sitten suoraan esikouluun. En hirveästi muista noista ajoista enää mitään, mutta muistan hetkiä ala-asteajoilta, kun oltiin yhdessä sohvalla ja katsottiin telkkaria/luettiin kirjaa ja olin äidin kainalossa. Äiti oli silloin mun paras ystävä. Isään mulla ei taas ollut silloin niin läheinen suhde, luultavastikin juuri siksi, että olin äidin kanssa kotona ja isä oli aina lähtenyt töihin jo ennen kuin heräsin ja tuli vasta alkuillasta kotiin, joten yhteistä aikaa ei ollut hirveästi. 

Meidän talo meni myyntiin mun isän ulosottovelkojen vuoksi. Äiti ja isä riiteli. Tai oikeastaan en tiedä, voiko sitä edes riidaksi sanoa, kun äiti huusi ja iskä nöyränä otti kaiken vastaan. Muistan monet illat, kun kuuntelin huutoa. Enkä jäänyt siitä paitsi itsekään.

Mut otettiin silmätikuksi. Äiti kaatoi kaiken mun päälle. 

Muutin lastenkotiin, kun en pystynyt enää olemaan kotona. Minut sijoitettiin kiireellisesti suoraan osastolta ja pääsin sieltä pois vasta kun isäni löysi meille uuden kodin, kun hänen ja äidin tiet erosivat ja avioero astui voimaan. Äitini laittoi minuun välit poikki, ja vuodet lastenkotiaikojen jälkeen onkin ollut on-off -suhdetta, välillä väleissä ja välillä välit täysin poikki.

 

sad%20mother%20quote.jpg

 

"Onneksi mulla on muitakin lapsia, sä olet vaan tuommonen kakara"