lauantai, 19. joulukuu 2020

Äidin tytöstä äidin inhokkilapseksi

Pienenä olin aina äidin tyttö. Vietin varhaislapsuuteni kotona äidin kanssa ja siirryin siitä sitten suoraan esikouluun. En hirveästi muista noista ajoista enää mitään, mutta muistan hetkiä ala-asteajoilta, kun oltiin yhdessä sohvalla ja katsottiin telkkaria/luettiin kirjaa ja olin äidin kainalossa. Äiti oli silloin mun paras ystävä. Isään mulla ei taas ollut silloin niin läheinen suhde, luultavastikin juuri siksi, että olin äidin kanssa kotona ja isä oli aina lähtenyt töihin jo ennen kuin heräsin ja tuli vasta alkuillasta kotiin, joten yhteistä aikaa ei ollut hirveästi. 

Meidän talo meni myyntiin mun isän ulosottovelkojen vuoksi. Äiti ja isä riiteli. Tai oikeastaan en tiedä, voiko sitä edes riidaksi sanoa, kun äiti huusi ja iskä nöyränä otti kaiken vastaan. Muistan monet illat, kun kuuntelin huutoa. Enkä jäänyt siitä paitsi itsekään.

Mut otettiin silmätikuksi. Äiti kaatoi kaiken mun päälle. 

Muutin lastenkotiin, kun en pystynyt enää olemaan kotona. Minut sijoitettiin kiireellisesti suoraan osastolta ja pääsin sieltä pois vasta kun isäni löysi meille uuden kodin, kun hänen ja äidin tiet erosivat ja avioero astui voimaan. Äitini laittoi minuun välit poikki, ja vuodet lastenkotiaikojen jälkeen onkin ollut on-off -suhdetta, välillä väleissä ja välillä välit täysin poikki.

 

sad%20mother%20quote.jpg

 

"Onneksi mulla on muitakin lapsia, sä olet vaan tuommonen kakara"

tiistai, 18. kesäkuu 2019

Hain apua, sain apua.

Odotushuoneessa on aavemainen tunnelma. Istun piikkipallo kädessäni, puristelen sitä aikani kuluksi. Nielen jo kyyneleitä, koska tiedän, ettei seuraava tunti tule olemaan helppo. Joudun repimään haavat uudelleen auki, avaamaan tunnelukkoja, myöntämään haavoittuvuuteni.


Hain apua. 

Olin miettinyt sitä jo pitkään, aloin olemaan väsynyt elämiseen, väsynyt pelkäämiseen ja väsynyt olemaan syyllinen. Eräänä päivä kävelin terveydenhoitajan luo. Sopersin hentoisen avunpyynnön ja kyyneleitä pidellen aloin kertomaan voinnistani. Rehellisesti ja haavoittuneena. 

Kerroin äidistäni, itsemurha-ajatuksista, viiltelynhalusta. Aloin itkemään, kun sanoin, että olen saanut syyllisen roolin vanhempieni erosta ja perheen rikkomisesta. Äitini on ristinnyt minut syylliseksi kaikkeen. 

Sain apua.

Olen etuoikeutettu, koska taustani takia sain apua nopeasti. Toukokuun puolessa välissä kävin ensimmäisen kerran terveydenhoitajalla, siitä viikon päästä toisen kerran. Lääkäriin pääsin heti kesäkuun ensimmäisellä viikolla ja nyt olen käynyt kaksi kertaa tapaamassa koulupsykologia.

''Nuoren historia huomioon ottaen mielestäni olisi tässä vaiheessa lähete kaupungin nuorisopsyk. pkl:lle olisi paikallaan. Paljon käsittelemättömiä asioita parin vuoden takaisiin tapahtumiin liittyen, nuori kamppailee usein viiltelyhalua vastaan, huonoina päivinä ja kausina miettii, että auttaisiko viiltely vielä tilanteeseen.''

Sain lähetteen kaupungin nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja menen sinne heinäkuun 1. päivä arviointikäynnille. Äitini ei ole tulossa paikalle, sillä hän ei halua nähdä isääni. Toivettani siitä, että hän voisi yhden tunnin käyttäytyä kuten fiksu vanhempi käyttäytyisi, ei kuunneltu. 

Helppoa ei ole ollut.

Olen itkenyt, nauranut, ollut hiljaa, puhunut paljon. Enimmäkseen itkenyt. Olen lukenut äidin laittamia viestejä. Itkenyt vielä vähän lisää. Eilen olin 1,5h psykologin luona ja itkin. Itkin niin paljon, että mun jalat ei meinanneet kantaa, kun nousin ylös siitä tuolista. 

Vaikka suurinosa lukemistani viesteistä oli muutaman vuoden takaisia, herätti ne vielä hirveän tunnemyrskyn. En yleensä itke äidin viesteille, mutta niitä ääneen lukiessa kolahti. Kolahti, kun tajusin, että en ollut haluttu lapsi, että äitini katuu minua ja sisaruksiani, että hän syyttää minua perheemme rikkomisesta, että hän syyttää minua tapahtumista, joiden aikaan en ollut vielä edes syntynyt. 

Minusta tehtiin syyllinen. En suostu enää olemaan syyllinen asioihin, joihin tiedän, että en sitä ole. Toki kannan vastuun teoistani, mutta en suostu olemaan syyllinen, jos en sitä ole.

Sattuu.

Sattuu ajatella, mitä olen joutunut kestämään. Mitä tulen joutumaan kestämään. Ei tämä tähän lopu. Joudun repimään haavoja auki. Saan uusia haavoja, sillä tilanne äidin kanssa on kuin jäätynyt konflikti, joka voi puhjeta hetkenä minä hyvänsä, koska lopullista ratkaisua ei olla tehty. 

En sorru.

En sorru viiltelyyn, vaikka mietinkin sitä lähes päivittäin. Tiedän, mistä löydän terän, olen sen irroittanut sen valmiiksi. Terä pöytälaatikossani huutaa nimeäni, mutta esitän, kun en kuulisi. Olen tehnyt lupauksen itselleni. Olen ollut kohta 2,5 vuotta vetämättä yhtäkään viiltoa.

Itken niin kauan, kunnes helpottaa.

keskiviikko, 11. heinäkuu 2018

Kuulumisia

Huhhuh, aikaa on taas kulunut enemmän kuin laki sallii ilman päivitystä. Päivitetään nyt kuulumiset ajantasalle!


Reilu kuukausi sitten päätin peruskoulun. Lukuaineiden keskiarvo oli 9,08 ja olin enemmän kuin tyytyväinen! Päättäripäivä oli ihana ja vietin sen kavereiden kanssa hauskaa pitäen (ilman alkoholia)! Yhteishaun tulokset tulivat kuukausi sitten ja minulle aukesi koulupaikka unelmieni lukiosta, jonne suuntaan vajaan kuukauden päästä!

Mieliala on ollut viimeaikoina todella hyvä. Välillä mietin itsekin, miten voin olla näin hyvällä tuulella ja miten ihmeessä oikeasti selvisin siitä kaikesta mitä koin sairaana. Kaikilla osa-alueilla elämä näyttää hymyilevän!

Välit äidin kanssa on tällä hetkellä hyvät, oikeastaan paremmat kun aikoihin, ja ollaankin suunniteltu viikonloppureissua yhdessä syksylle.

Syöminen ei ole hankalaa sen takia, etten haluaisi syödä lihomisen pelossa. Rehellisesti sanottuna unohdan syödä usein ja sen takia ruokamäärät ovat liian pieniä. Isäni on ottanut kuitenkin tarkan linjan tässä ja ''valvoo'', että syön tarpeeksi ja oikeaa ruokaa. 

Viime viiltelykerrasta on jo yli 16kk eli melkein 1,5 vuotta, hurjaa! Viiltelyhaluja on silloin tällöin, mutta lähinnä uteliaisuudesta: haluaisin tietää, tuntuuko se samalta. Mutta tässä asiassa en aio antaa uteliaisuuden voittaa!

Kun melkein 1,5 vuotta sitten lähdin lapsuudenkodistani perheeni luota ja muutin lastenkotiin, vannoin, etten enää ikinä palaa takaisin. Ja näin olen luullut koko tämän ajan: minulla ei ole ollut intoa lähteä sinne, ajatus on ahdistanut ja tuntunut epämiellyttävälle. Toisin kuitenkin kävi: vietin yötä kaverini luona samalla paikkakunnalla. Loppujen lopuksi sinne oli ihana palata ja minulle tuli jopa vähän ikävä sitä paikkaa! 

Kesän olen ollut melko kiireinen töiden parissa ja konhta jäänkin vasta kokonaan kesälomalle, kun työt loppuu. Elokuun alussa lähden isän ja sukulaisten kanssa ulkomaille rentoutumaan ennen koulun alkua. Huippua! 

feelings-quotes-pictures-for-tumblr-3339


sunnuntai, 28. tammikuu 2018

Syvän, vuotavan avohaavan päälle laitettu laastari

Kohta tulee vuosi kaikesta paskasta, mikä silloin rikkoi mut täysin. Riidat äidin kanssa, suljettu osasto, sijoitus lastenkotiin. En ikinä käsitellyt asioita, annoin vain olla. Kun muutin iskän luo, oletin, että nyt kaikki on hyvin. Ja niin olinkin. Unohtaminen oli tehokas tapa. Mikään ei satuttanut mua, koska, jumalauta, mä olin onnellinen. Ei mun tarvinnut ajatella elämää taaksepäin, ei eteenpäin. Vain nykyhetki oli tärkeää, vain sillä oli merkitystä silloin.

Unohtaminen. Se oli tehokasta silloin. Mutta unohtaminen ei toiminutkaan pidemman päälle. Se oli kuin syvän, vuotavan avohaavan päälle laitettu laastari, vaikka se olisi vaatinut tikkaamista, vähintään liimaamista. Veri tuli läpi laastarin ja muistutti olemassaolostaan.

Ilta ja yö toisensa jälkeen olen miettinyt ja miettinyt. Yrittänyt saada palapeliin kaikki palaset, mutta en muista kaikkea. Elämäni oli niin pitkään pelkkää valetta, etten enää itsekään tiedä, mikä osa menneisyydestäni on totta, mikä valetta. Mikä itseni keksimää, mikä jonkun minulle syöttämää, jonka hyväuskoisena nielin ja otin osaksi palapelia, vaikka se ei siihen sopinutkaan täydellisesti.

Olen kokenut syyllisyyttä. Miettinyt, mitä tein väärin. Miksi juuri minulle kävi näin? Olen yrittänyt saada kiinni ajatuksistani, saada kokonaisen kuvan aikaan. Mutta jokin kohta on aina sumea tai sitä ei ole. 

Haluaisin viillellä. Viillellä sanoja ihooni, jotta ne eivät katoaisi. Jotta voisin todistaa niiden olemassaolon. Unohdus, kadotus, mitätön, hylätty. Sanoja, joiden olemassaolon yritän todistaa itselleni, mutta ne liukenevat aina sormieni läpi.

Haluiaisin tuhota itseni, jotta näkisin, onko tuhon jälkeen mitään jäljellä. Voinko tuhota itseni enää sen jälkeen, mitä olen kokenut? Onko ne kaikki tapahtumat kovettanut minut niin, että en voisikaan tuhota itseäni?

Äiti, yksinäinen, luvaton. Haluan nähdä veren valuvan, jotta tietäisin edelleen olevani elossa. Jotta tietäisin, että selvisin siitä kaikesta, olen tässä, hengitän, vuodan verta. 


sunnuntai, 20. elokuu 2017

''Olen vuodattanut verta ja kyyneliä ja hikeä ollakseni laiha''

On ollut hetkiä, kun mä oon vihannut itteeni. Vihannut tätä kroppaa ja tätä sielua sydämeni pohjasta. Oon katsonut itseäni peilistä ja itkenyt, miettinyt, miksi en voi olla laiha ja kaunis. Kyyneleen vieriessä poskelleni olen kaivanut terän esiin ja viiltänyt ihoani rikki. Olen katsellut veren valumista, ja ajatellut, että ansaitsen sen. Että ansaisten sen kivun ja tuskan, mikä laittaa minut tekemään näin. 

Olen astunut vaa'alle kolmatta kertaa saman päivän aikana, katsonut kun luku kasvaa. Kuinka vaaka piippaa ja katson lukemaa. Olen vuodattanut verta ja kyyneliä ja hikeä ollakseni laiha. Olen herännyt keskiyöllä treenaamaan. Olen jättänyt aamupalan välistä, kitunut koulussa nälkäisenä. Syönyt vasta iltapäivällä koulun jälkeen ja se jäikin ainoaksi kerraksi päivässä. 

Olen teeskellennyt iloista ja huoletonta, vaikka sisimpäni tuhoutui pala palalta. Ja minä, minä itse, olin siihen syyllinen. Minä tuhosin kroppaani kohta kohdalta. Kuinka pian reisistä ei löytynytkään ihoa, joka olisi ehjä. 

Olen työntänyt sormet kurkkuun ja vatsani kouristellessa syömäni ruoka on noussut ylös ja suihkun lattialle. Istuin suihkuhuoneessa polvillani, vesi tippui päälleni. Reiteni ja käteni olivat veressä, suussa maistui oksennus.


Ja se oli elämääni, se oli elämääni liian kauan. 

051a3eb645a069864169578d0b3f20f9531906-w