sunnuntai, 28. tammikuu 2018

Syvän, vuotavan avohaavan päälle laitettu laastari

Kohta tulee vuosi kaikesta paskasta, mikä silloin rikkoi mut täysin. Riidat äidin kanssa, suljettu osasto, sijoitus lastenkotiin. En ikinä käsitellyt asioita, annoin vain olla. Kun muutin iskän luo, oletin, että nyt kaikki on hyvin. Ja niin olinkin. Unohtaminen oli tehokas tapa. Mikään ei satuttanut mua, koska, jumalauta, mä olin onnellinen. Ei mun tarvinnut ajatella elämää taaksepäin, ei eteenpäin. Vain nykyhetki oli tärkeää, vain sillä oli merkitystä silloin.

Unohtaminen. Se oli tehokasta silloin. Mutta unohtaminen ei toiminutkaan pidemman päälle. Se oli kuin syvän, vuotavan avohaavan päälle laitettu laastari, vaikka se olisi vaatinut tikkaamista, vähintään liimaamista. Veri tuli läpi laastarin ja muistutti olemassaolostaan.

Ilta ja yö toisensa jälkeen olen miettinyt ja miettinyt. Yrittänyt saada palapeliin kaikki palaset, mutta en muista kaikkea. Elämäni oli niin pitkään pelkkää valetta, etten enää itsekään tiedä, mikä osa menneisyydestäni on totta, mikä valetta. Mikä itseni keksimää, mikä jonkun minulle syöttämää, jonka hyväuskoisena nielin ja otin osaksi palapelia, vaikka se ei siihen sopinutkaan täydellisesti.

Olen kokenut syyllisyyttä. Miettinyt, mitä tein väärin. Miksi juuri minulle kävi näin? Olen yrittänyt saada kiinni ajatuksistani, saada kokonaisen kuvan aikaan. Mutta jokin kohta on aina sumea tai sitä ei ole. 

Haluaisin viillellä. Viillellä sanoja ihooni, jotta ne eivät katoaisi. Jotta voisin todistaa niiden olemassaolon. Unohdus, kadotus, mitätön, hylätty. Sanoja, joiden olemassaolon yritän todistaa itselleni, mutta ne liukenevat aina sormieni läpi.

Haluiaisin tuhota itseni, jotta näkisin, onko tuhon jälkeen mitään jäljellä. Voinko tuhota itseni enää sen jälkeen, mitä olen kokenut? Onko ne kaikki tapahtumat kovettanut minut niin, että en voisikaan tuhota itseäni?

Äiti, yksinäinen, luvaton. Haluan nähdä veren valuvan, jotta tietäisin edelleen olevani elossa. Jotta tietäisin, että selvisin siitä kaikesta, olen tässä, hengitän, vuodan verta. 


sunnuntai, 20. elokuu 2017

''Olen vuodattanut verta ja kyyneliä ja hikeä ollakseni laiha''

On ollut hetkiä, kun mä oon vihannut itteeni. Vihannut tätä kroppaa ja tätä sielua sydämeni pohjasta. Oon katsonut itseäni peilistä ja itkenyt, miettinyt, miksi en voi olla laiha ja kaunis. Kyyneleen vieriessä poskelleni olen kaivanut terän esiin ja viiltänyt ihoani rikki. Olen katsellut veren valumista, ja ajatellut, että ansaitsen sen. Että ansaisten sen kivun ja tuskan, mikä laittaa minut tekemään näin. 

Olen astunut vaa'alle kolmatta kertaa saman päivän aikana, katsonut kun luku kasvaa. Kuinka vaaka piippaa ja katson lukemaa. Olen vuodattanut verta ja kyyneliä ja hikeä ollakseni laiha. Olen herännyt keskiyöllä treenaamaan. Olen jättänyt aamupalan välistä, kitunut koulussa nälkäisenä. Syönyt vasta iltapäivällä koulun jälkeen ja se jäikin ainoaksi kerraksi päivässä. 

Olen teeskellennyt iloista ja huoletonta, vaikka sisimpäni tuhoutui pala palalta. Ja minä, minä itse, olin siihen syyllinen. Minä tuhosin kroppaani kohta kohdalta. Kuinka pian reisistä ei löytynytkään ihoa, joka olisi ehjä. 

Olen työntänyt sormet kurkkuun ja vatsani kouristellessa syömäni ruoka on noussut ylös ja suihkun lattialle. Istuin suihkuhuoneessa polvillani, vesi tippui päälleni. Reiteni ja käteni olivat veressä, suussa maistui oksennus.


Ja se oli elämääni, se oli elämääni liian kauan. 

051a3eb645a069864169578d0b3f20f9531906-w

sunnuntai, 20. elokuu 2017

Mun onnellisuus ei ole enää mun kiloista kiinni.

Muistellaanko hetki aikaa, kun mun onnellisuus oli kiinni siitä, kuinka paljon painoin, kuinka paljon söin ja kuinka paljon liikuin. Kävin vaa'alla kolme kertaa päivässä, saatoin herätä yöllä tekemään vatsalihasliikkeitä, mietin aina illalla valmiiksi seuraavan päivän syömiset. Katselin pro ana -sivuja, luin niitä kuin ne olisi ollut minulle raamattu. Syömishäiriö oli Jumala, jonka oppeja halusin noudattaa. Ei ruokaa kello 17 jälkeen. Ei herkkuja. Ei sosiaalista elämää. Vain kalorilaskennat ja liikunta, sekä tietysti punnitukset.
 
Näin jälkeenpäin tajuan, että syömishäiriö aikana mulla ei ollut mitään. Muistan välähdyksiä sieltä täältä, mutta palapelistä puuttuu paljon palasia. Mun hyvinvointi oli kiinni siitä, kuinka mä näännytin itseäni. Mä taputin itseäni olkapäälle kun 24 tuntia syömättä meni rikki. 
 
Mä piilotin ruokiani. Menin huoneeseeni "syömään" ja heitin ruokaa tajuttomat määrät roskiin. Tein mitä vain, että kaikki luulisi, että mä syön ja olen parantumassa. Ei, mä olin menossa syvemmälle. Syvemmälle sinne kuoppaan, josta ei lopulta pääsekään yli. Syömishäiriö ei halua hallita vain ruokailujasi, se haluaa hallita sua ja sun elämää. Ja siinä se onnistuikin mun kohdalla. 
 
Kunnes tapahtui jotain. Mä aloin syömään enemmän, ja huomasin jaksavani tehdä taas asioita, joita rakastan. Takapakkeja tuli, uhkasin lopettaa syömisen kokonaan, ja hetken tarkoitinkin sitä. Välillä kävin salaa oksentamassa ruoat pois. Mutta niistä päästiin yli. 
 
Ja nyt mä olen tässä pisteessä. Syöminen ei tuota mulle enää ongelmia. Mulla on hyvä olla mun kropan kanssa. Mun onnellisuus ei oo enää mun kiloista kiinni.
 
Välillä ne ajatukset palaa. Ne tulee mieleen, mutta en kuuntele niitä. Migreenin takia oksentelu ja siitä seurannut tyhjän vatsan tunne toi hetkeksi mieleen "tämä tunne oli mun ainoa lohtu sen pimeyden keskellä". Tulee mieleen, jos se voisi edelleen olla mun ystävä. Mutta mä en halua syömishäiriötä enää mun ystäväksi. Sillä syömishäiriö ei ikinä ole ystävä. Se on aina vihollinen, joka pukeutuu ystävän rooliin, ja kun olet heikoimmillasi, se iskee. 
 
f82d3b91871e0c77ee16cd5ee985806e--i-am-q

keskiviikko, 26. heinäkuu 2017

Kelataan aikaa vähän taaksepäin

Mulla oli tosi paljon vaikeuksia hyväksyy itteni sellasena kun oon. Et mä oon hyvä, just tälläsena. Se oli mulle ihan super vaikeeta. Kelataan aikaa vähän taaksepäin. Mennään siihen aikaan kun olin vielä ilonen, mä olin ala-asteen vikalla luokalla ja mä odotin pääsyä yläasteelle. Mä aattelin että mun elämä alkaa siitä ja että mun kolmesta vikasta vuodesta peruskoulussa tulee aivan mahtavia. Mutta toisin kävi.

Elämä ei aina mee niin kuin sä oot suunnitellu tai niin kuin sä haluaisit, vaikka sä kuinka tekisit töitä sen eteen. Jotain tapahtui. Talo meni myyntiin, iso elämänmuutos. Mä olin kuitenkin asunut siinä talossa 15 vuotta. Mun mieliala alkoi huononemaan. Mä aloin miettiimään, että oonkohan mä lihava. Onkohan mun paino ihan normaali? Kaikki pitää mua varmaan läskinä. Mä tosi paljon mietin, että muut on mieltä mun ulkonäöstä ja että kelpaanko mä, just tän näkösenä kun mä oon. Mä aloin vihaamaan itteeni. Se oli puhdasta vihaa. Mä rääkkäsin mun kehoa, pidin paastopäiviä, enkä antanut mun kropalle ruokaa niin paljon, kun se ois tarvinnut. 

Mä aloin myös satuttaan itteeni. Mä viiltelin, koska mä pelkäsin, et mä en kelpaa. Mä pelkäsin, että kukaan ei huomaa, mitä mä koen, kuinka paha mun on olla, jos mä en näytä sitä. Mutta silti mä piillotin ne viillot, mä olin viillellyt jo kuukausia, ennen kuin mun äiti sai tietää siitä. Mä perustelin mun viiltelyy sillä, että se on oikein. Että mä ansaitsen sen. Että se kipu mitä siitä tulee, peittää sitä tuskaa, mikä mun sisällä oli.

Ja kun mun olo vaan huononi ja huononi, mä aloin miettiin itsemurhaa. Mä mietin, että ansaitsenko mä elää. Mä mietin tosi kauan. että pitäiskö mun tehdä asialle jotain. Ja joulukuussa 2015 mä mietin mun itsemurhan tekoa ensimmäistä kertaa. Ja se joululoma, se olikin ihan hirveä. Mä itkin, ja viiltelin, mä vaan makasin sängyssä koska mun oli niin huono olla. Mä tosiaan mietin itseni tappamista. Niin karulta kun se kuulostaakin. Mä suunnittelin, kuinka paljon mun pitäis ottaa lääkkeitä, mietin mitä kaikkia lääkkeitä meidän lääkekaapista löytyy. Saisiko niillä riistettyä itseltään hengen? Mä mietin että missä mä teen sen ja että kenet mä haluun et mut löytää. Joskus mä ajattelin, et mä haluun että äiti löytää mut. Sitten se tajuais, että se ei oo huomannut kuinka paha olla mun on, tai jos on, se ei oo ottanut sitä tosissaan.

Aika kului, huono olo jatkui ja syveni. Mä aloin oksentamaan. Ne vähätkin ruoat mitä söin, meni yleensä vessanpöntöstä alas. Mua sattui, kun mä oksensin, mun vatsaa kouristeli ja mun oli huono olla, mutta silti mä tein sitä. Koska mä koin, että se on oikein, että mun kuuluu tehdä niin. Mä laihtuisin, kun tekisin niin. Mutta sitten mä tajusin, että se ei mee niin, ja mä lopetin oksentamisen.

Viiltely kuitenkin jatkui. Jatkui ja jatkui. Mä viiltelin päivittäin. Viiltelin usein suihkussa, siellä viillot oli helppo tehdä, ja ne oli myös helppo peittää, koska kun mä tulin suihkusta, mulla oli pyyhe ympärillä. Sen jälkeen mä hautauduin mun yövaatteisiin, eikä kukaan huomannut, että mun reisi oli auki tai kädet viilloilla. Koska tietysti mulla oli pitkähihaiset vaatteet. 

Kesä 2016 oli ehkä kaikista vaikein. Mulla oli tosi pitkään tosi paha olla. Mä en pystynyt muuta kuin makaamaan sängyssä, koska mua ahdisti niin paljon. Mä kuuntelin biisejä, jotka kertoi huonosta olosta, viiltelystä ja itsemurhasta. Ja mä samaistuin niihin, aivan täysin. Niitä biisejä kuunnellessa mä edelleen suunnittelin itsemurhaa. Ja tekotapa olo vaihtunut, mä aattelin, että hyppään junan alle. Mulla oli niin paha olla, etten nähnyt muuta ratkaisua. 

Mun olo parani hetkeksi elokuussa 2016, kun mä menin mun kaverille toiselle paikkakunnalle viikoksi. Mä olin siellä sen viikon, mun ihanan ystävän luona, ja mä unohdin hetkeksi, mitä on olla ahdistunut. Sen viikon aikana mä tajusin, että mulla on mahdollisuus. Kunnes kaikki romahti, ahdistus palasi, viiltely ja oksentaminen palasi ja kaikki itsetuhoajatukset palasi. 

Marraskuussa 2016 mä olin seuraavan kerran Pitkäniemessä. Sieltä mä sain taas ripauksen toivoa. Jouluaattona mulla oli kaikki hyvin. Meidän koko perhe oli koolla, pelattiin lautapelejä ja meillä oli hauskaa. Mua ei ahdistanut syödä jouluruokaa. Sinä iltana mä ajattelin, että mä en tarvii iltalääkkeitä. Mulla on ollut niin hyvä päivä, että mä pystyn nukkumaan ilman. Ja sinä yönä mä tajusin, että mä en pysty. Ja vielä tänä päivänäkään mä en pysty nukkumaan ilman lääkkeitä, koska mun keho on niin riippuvainen niistä.

Helmikuussa tilanne kriiseytyi. Mä olin valmis lähtemään elämästä. Mä äänitin whatsappissa mun kaverille ''Mä en jaksa enää. Mä rakastan sua, mutta en jaksa enää elää''. Sen jälkeen mä puhkesin hillittömään itkuun. Pian mä löysinkin itseni päivystyksestä, mun iskän vierellä. Mun sydäntä särki katsoa iskää, kun mä näin sen hädän sen silmissä. Sillon mä tajusin, että jonkun on muututtava. 

Mä päädyin siitä Pitkäniemeen ja voin tosi huonosti. Kunnes mä tajusin, että mun huonolle ololle on syy. Ja se syy on mun ja mun äidin välit. Me riideltiin tosi paljon ja mua ahdisti olla kotona. Mut sijotettiin lastenkotiin helmikuussa. Mun elämänlaatu ja mieliala parani silmissä. Mä pystyin syömään ilman ahdistusta.Vaikka äiti katkasikin välit, niin se ratkaisu tuntui helpottavalta ja oikeelta. 

Pian mä sainkin kuulla, että mä muutan iskän kanssa uuteen kotiin. Siitä lähtien lastenkodissa olo oli mulle vaikeaa, koska mulla oli niin kova koti-ikävä. Mä ikävöin mun kotiin, jota ei vielä edes ollut, koska me ei oltu vielä edes hankittu kämppää. Mutta mulla oli jo silti sinne ikävä.

Ja nyt kaikki on hyvin. Mä rakastan elämää. Rakastan herätä aamulla ja tajuta, että on uusi päivä. Mä rakastan sitä, että voin mennä nukkumaan ilman, että itken itseni uneen toivoen yön aikana tapahtuvaa sydämenpysähdystä. Mä rakastan olla täällä.

              jjk.jpg

lauantai, 10. kesäkuu 2017

Mä olen voittanut masennuksen.

Hei kaikki.

Mitä on tapahtunut viime postauksen jälkeen?

Maalis- ja huhtikuu meni itkiessä koti-ikävää. Iskä ja veli olivat jo muuttaneet uuteen kotiin, mutta mä jouduin olemaan lastenkodissa avohuollon sijoituksessa. Huhtikuun lopulla avohuollon sijoitus päätettiin, ja mä pääsin kotiin. Kotiin. Koti. Mun koti on maailman paras.

Muuton myötä koulu vaihtui. Menin uuteen kouluun odottavin mielin. Ja sainkin heti kavereita. Koulunumerot laskivat, mutta mä olin onnellisempi kuin koskaan. Kasiluokan lopetin 8.45 keskiarvolla. Se on alhaisempi kuin ikinä, mutta silti, mä olen onnellisempi kuin koskaan.

Lastenkotiin muuttaessani välit äidin kanssa meni katki. Millaiset välit ovat nykyään? Ihme kyllä, hyvät. Tullaan toimeen ja ja olen ollut äitillä yökylässä jne. Kivi on vierähtänyt sydämeltä sen puolesta.

Mitä muuta mun elämässä tapahtuu? Hmm. Ei mitään erityistä. Musta tuntuu, että ekaa kertaa mä elän normaalia 15-vuotiaan elämää. Oon kavereiden kanssa, seurustelen, käyn kaupungilla ja pidän hauskaa. Mun elämä on täydellistä tällä hetkellä.

Mun keskiarvo oli huonompi kuin koskaan. Painan enemmän kuin koskaan. Nää kaksi lukemaa, jotka ennen määritteli mun arvon omassa mielessä, on huonompia kuin koskaan. Mutta silti. Mä olen onnellinen.

Mä oon voittaja. Mä olen voittanut masennuksen ainakin tältä erää. Ehkä joku päivä masennus nostaa päätään jälleen, mutta näin 2 kuukautta hyvävointisena uskallan sanoa, että tilanne ohi tältä erää. Tällä hetkellä mä olen terve.

Rakkautta kaikille! Enkeliluinen tyttö kiittää ja kuittaa tältä erää :*