Mulla oli tosi paljon vaikeuksia hyväksyy itteni sellasena kun oon. Et mä oon hyvä, just tälläsena. Se oli mulle ihan super vaikeeta. Kelataan aikaa vähän taaksepäin. Mennään siihen aikaan kun olin vielä ilonen, mä olin ala-asteen vikalla luokalla ja mä odotin pääsyä yläasteelle. Mä aattelin että mun elämä alkaa siitä ja että mun kolmesta vikasta vuodesta peruskoulussa tulee aivan mahtavia. Mutta toisin kävi.

Elämä ei aina mee niin kuin sä oot suunnitellu tai niin kuin sä haluaisit, vaikka sä kuinka tekisit töitä sen eteen. Jotain tapahtui. Talo meni myyntiin, iso elämänmuutos. Mä olin kuitenkin asunut siinä talossa 15 vuotta. Mun mieliala alkoi huononemaan. Mä aloin miettiimään, että oonkohan mä lihava. Onkohan mun paino ihan normaali? Kaikki pitää mua varmaan läskinä. Mä tosi paljon mietin, että muut on mieltä mun ulkonäöstä ja että kelpaanko mä, just tän näkösenä kun mä oon. Mä aloin vihaamaan itteeni. Se oli puhdasta vihaa. Mä rääkkäsin mun kehoa, pidin paastopäiviä, enkä antanut mun kropalle ruokaa niin paljon, kun se ois tarvinnut. 

Mä aloin myös satuttaan itteeni. Mä viiltelin, koska mä pelkäsin, et mä en kelpaa. Mä pelkäsin, että kukaan ei huomaa, mitä mä koen, kuinka paha mun on olla, jos mä en näytä sitä. Mutta silti mä piillotin ne viillot, mä olin viillellyt jo kuukausia, ennen kuin mun äiti sai tietää siitä. Mä perustelin mun viiltelyy sillä, että se on oikein. Että mä ansaitsen sen. Että se kipu mitä siitä tulee, peittää sitä tuskaa, mikä mun sisällä oli.

Ja kun mun olo vaan huononi ja huononi, mä aloin miettiin itsemurhaa. Mä mietin, että ansaitsenko mä elää. Mä mietin tosi kauan. että pitäiskö mun tehdä asialle jotain. Ja joulukuussa 2015 mä mietin mun itsemurhan tekoa ensimmäistä kertaa. Ja se joululoma, se olikin ihan hirveä. Mä itkin, ja viiltelin, mä vaan makasin sängyssä koska mun oli niin huono olla. Mä tosiaan mietin itseni tappamista. Niin karulta kun se kuulostaakin. Mä suunnittelin, kuinka paljon mun pitäis ottaa lääkkeitä, mietin mitä kaikkia lääkkeitä meidän lääkekaapista löytyy. Saisiko niillä riistettyä itseltään hengen? Mä mietin että missä mä teen sen ja että kenet mä haluun et mut löytää. Joskus mä ajattelin, et mä haluun että äiti löytää mut. Sitten se tajuais, että se ei oo huomannut kuinka paha olla mun on, tai jos on, se ei oo ottanut sitä tosissaan.

Aika kului, huono olo jatkui ja syveni. Mä aloin oksentamaan. Ne vähätkin ruoat mitä söin, meni yleensä vessanpöntöstä alas. Mua sattui, kun mä oksensin, mun vatsaa kouristeli ja mun oli huono olla, mutta silti mä tein sitä. Koska mä koin, että se on oikein, että mun kuuluu tehdä niin. Mä laihtuisin, kun tekisin niin. Mutta sitten mä tajusin, että se ei mee niin, ja mä lopetin oksentamisen.

Viiltely kuitenkin jatkui. Jatkui ja jatkui. Mä viiltelin päivittäin. Viiltelin usein suihkussa, siellä viillot oli helppo tehdä, ja ne oli myös helppo peittää, koska kun mä tulin suihkusta, mulla oli pyyhe ympärillä. Sen jälkeen mä hautauduin mun yövaatteisiin, eikä kukaan huomannut, että mun reisi oli auki tai kädet viilloilla. Koska tietysti mulla oli pitkähihaiset vaatteet. 

Kesä 2016 oli ehkä kaikista vaikein. Mulla oli tosi pitkään tosi paha olla. Mä en pystynyt muuta kuin makaamaan sängyssä, koska mua ahdisti niin paljon. Mä kuuntelin biisejä, jotka kertoi huonosta olosta, viiltelystä ja itsemurhasta. Ja mä samaistuin niihin, aivan täysin. Niitä biisejä kuunnellessa mä edelleen suunnittelin itsemurhaa. Ja tekotapa olo vaihtunut, mä aattelin, että hyppään junan alle. Mulla oli niin paha olla, etten nähnyt muuta ratkaisua. 

Mun olo parani hetkeksi elokuussa 2016, kun mä menin mun kaverille toiselle paikkakunnalle viikoksi. Mä olin siellä sen viikon, mun ihanan ystävän luona, ja mä unohdin hetkeksi, mitä on olla ahdistunut. Sen viikon aikana mä tajusin, että mulla on mahdollisuus. Kunnes kaikki romahti, ahdistus palasi, viiltely ja oksentaminen palasi ja kaikki itsetuhoajatukset palasi. 

Marraskuussa 2016 mä olin seuraavan kerran Pitkäniemessä. Sieltä mä sain taas ripauksen toivoa. Jouluaattona mulla oli kaikki hyvin. Meidän koko perhe oli koolla, pelattiin lautapelejä ja meillä oli hauskaa. Mua ei ahdistanut syödä jouluruokaa. Sinä iltana mä ajattelin, että mä en tarvii iltalääkkeitä. Mulla on ollut niin hyvä päivä, että mä pystyn nukkumaan ilman. Ja sinä yönä mä tajusin, että mä en pysty. Ja vielä tänä päivänäkään mä en pysty nukkumaan ilman lääkkeitä, koska mun keho on niin riippuvainen niistä.

Helmikuussa tilanne kriiseytyi. Mä olin valmis lähtemään elämästä. Mä äänitin whatsappissa mun kaverille ''Mä en jaksa enää. Mä rakastan sua, mutta en jaksa enää elää''. Sen jälkeen mä puhkesin hillittömään itkuun. Pian mä löysinkin itseni päivystyksestä, mun iskän vierellä. Mun sydäntä särki katsoa iskää, kun mä näin sen hädän sen silmissä. Sillon mä tajusin, että jonkun on muututtava. 

Mä päädyin siitä Pitkäniemeen ja voin tosi huonosti. Kunnes mä tajusin, että mun huonolle ololle on syy. Ja se syy on mun ja mun äidin välit. Me riideltiin tosi paljon ja mua ahdisti olla kotona. Mut sijotettiin lastenkotiin helmikuussa. Mun elämänlaatu ja mieliala parani silmissä. Mä pystyin syömään ilman ahdistusta.Vaikka äiti katkasikin välit, niin se ratkaisu tuntui helpottavalta ja oikeelta. 

Pian mä sainkin kuulla, että mä muutan iskän kanssa uuteen kotiin. Siitä lähtien lastenkodissa olo oli mulle vaikeaa, koska mulla oli niin kova koti-ikävä. Mä ikävöin mun kotiin, jota ei vielä edes ollut, koska me ei oltu vielä edes hankittu kämppää. Mutta mulla oli jo silti sinne ikävä.

Ja nyt kaikki on hyvin. Mä rakastan elämää. Rakastan herätä aamulla ja tajuta, että on uusi päivä. Mä rakastan sitä, että voin mennä nukkumaan ilman, että itken itseni uneen toivoen yön aikana tapahtuvaa sydämenpysähdystä. Mä rakastan olla täällä.