Eilinen päivä meni taas vähän niin ja näin. Söin, urheilin, söin, söin lisää, oksensin, viiltelin. Kävin myös rautatieasemalla. Katselin junaraiteita, ja halusin mennä sinne seisomaan odottaen seuraavan junan tuloa. En mennyt. Kävelin itkien pois. Miksi kävelin pois? Jaa a, mietin sitä itsekin.

Oksentaminen. Tapa päästä jo syödystä ruoasta eroon. Jossain vaiheessa kevättä oksensin päivittäin. Pidin siitä pitkään taukoa, ja nyt olen taas alkanut oksentaa. Oksentaminen on kauheaa. Kauheaa. Alan itkemään joka kerta, kun työnnän sormet kurkkuun. En haluaisi tehdä sitä, mutta joskus vaan on pakko päästä juuri syödystä ruoasta eroon...

Vannoin, etten viillä enää reisiini, sillä ne näyttävät jo aivan tarpeeksi kauheilta. Viiltoja ristiin rastiin. Silti tänään päädyin taas viiltelemään reiteeni, hyvä minä. 

En enää tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Ehkä taas yön tullen kaivan päiväkirjan esiin, ja kirjoitan kirjeitä läheisilleni. Ehkä päädyn taas viiltelemään. Ehkä en saa koko yönä unta, ja ajattelen liikaa kaikkea. En tiedä. Mitä mun pitäisi tehdä? Miksi ei voi olla vaan yhtä yksinkertaista vastausta tuohon kysymykseen...

Nuorisopsykiatrian poliklinikalta ei ole kuulunut mitään viime lääkärikäynnin jälkeen. Kävin siellä viimeksi 5.7., jolloin meinasin päästä suljetulle osastolle, mutta se mahdollisuus kaatui äitiini, joka ei uskonut siitä olevan minulle hyötyä. Milloinkohan näen mun omahoitajan ensimmäistä kertaa?