Kaksi ateriaa päivässä, lounas ja päivällinen. Ei tippaakaan enempää. Tuntuu, että sekin on liikaa, mutta minkäs teet. En halua joutua nenämahaletkuun, jolla minua on ''uhkailtu'' monet kerrat.

Syömishäiriötäni ei ole vielä määritelty. Anoreksia oireilua, jossain vaiheessa oli myös bulimia tyyppistä oireilua. Lihomisen pelko on valtava, painoa on pudotettava keinolla millä hyvänsä. Yhdessä vaiheessa kävin vaa'alla kolme kertaa päivässä. Enkä nähnyt siinä mitään väärää. Osastolla eräs hoitaja kysyi multa: ''Eikö se ole sun mielestä huolestuttavaa, että käyt vaa'alla kolme kertaa päivässä?'' Ei, se ei ole minusta huolestuttavaa. Ei edelleenkään. Nykyään en tosin voi käydä vaa'alla joka päivä, enkä läheskään niin usein kuin haluan. Vaakani takavarikoitiin, ja saan sen sieltä vain silloin, kun olen yksin kotona. Eli harvoin. 

Syöminen hallitsee elämääni joka päivä. Aamulla ensimmäisenä mietin päivän syömiset. Syöminen ahdistaa. Mielessäni syöminen = lihominen. Jossain vaiheessa oksensin päivittäin. Jossain vaiheessa paastosin todella usein, pisin paastoni on 43h. Koin onnistumisen tunnetta, kun vuorokausi ilman ruokaa meni rikki, kaikki tunnit ilman ruokaa sen päälle oli vain plussaa. 

Ateriasuunnitelma. Sunnitelma, jossa on listattuna, mitä minun pitäisi päivittäin syödä. Suunnitelma, mitä en ole päivääkään noudattanut. Enkä edes halua. Viisi ateriaa päivässä tuntuu liian paljolta, kun kaksikin ateriaa tuntuu liialta. Aivan liian monet tappelut olen käynyt osastoilla ja ihan kotonakin, siitä, että pitääkö syödä. 

Mistä tää syömishäiriökäyttäytyminen sitten alkoi? En osaa nimetä yhtä ainoata asiaa, mutta uskon siihen vaikuttaneen suuresti viimekesäinen parisuhde. Ex-poikaystäväni kehui ulkonäköäni todella usein, ei siinä mitään, mutta en saanut ikinä kehuja luonteestani. Ulkonäköulkonäköulkonäkö. Ei ihme, että alkaa tulla paineita olla vielä kauniimpi, vielä laihempi. 

En ole (vielä) alipainoinen. BMI:ni on noin 18.7, eli normaalipainon alarajalla. Kun aloin laihduttamaan, BMI:ni oli 20.3. Miksi en ole tyytyväinen? Jaa a, en tiedä. Aina on oltava vielä laihempi. Jokaisen pudotetun kilon jälkeen on pudotettava vielä yksi kilo. 

Osastolla ruokailut oli helvettiä. Laskin tunteja siihen, milloin olisi seuraava ruokailu, milloin seuraavan kerran joutuisin syömään. Aina ennen ruokailua, piilouduin huoneeseeni toivoen, että sillä kertaa mun puuttumista ei huomattaisi. Aina huomattiin. Huoneessani käytiin monet kerrat sama keskustelu. ''Kaikkien on tultava alakertaan, ja ihmisen päivärutiiniin kuuluu 5 ateriaa päivässä.'' Ahdisti. Hakkasin itseäni, raavin käteni verelle. En halunnut syödä. En halunnut lihoa.

Mikä on tilanne nyt? Syön max. kaksi kertaa päivässä todella pieniä aterioita. Joka kerta kun kuljen peilin ohi, pysähdyn ja katson itseäni. ''Lihava, laihduta.'' Kuulen päässäni ääniä, jotka käskevät laihduttamaan ja jotka haukkuvat lihavaksi ja rumaksi. Se ääni, se on mun ääni. Ne on mun ajatukset. Mun ajatukset, jotka on kääntynyt mua vastaan. Ja niiden kanssa mun pitäisi elää. Ei oo helppoa.