Kapinoin välillä vastaan. Syön enemmän ja liikun vähemmän. Silti aina, aina, tulen itkien takaisin. Haluan saavuttaa sen täydellisen itsekurin, mutta tarvitsen siihen apua. Syömishäiriön, anoreksian, apua.

Tarvitsen tiukat säännöt. Mutta vain omat sääntöni kelpaavat. En aio uskoa sääntöjä, jotka on luonut ihminen, kuka haluaa viedä multa laihuuden ja itsekurin pois.

Kaksi ateriaa päivässä. Ainakin tunti niiden kulutusta. Vain terveellisiä, vähäkalorisia ruokia. 

Punnituksissa terveyskeskuksessa en ole koko kesänä käynyt, vaikka olisi pitänyt, vaan olen ne skipannut. Mutta kun koulu alkaa, tiedän, että terveydenhoitaja alkaa taas piinata mua punnituksilla. Yhteenkään en aio mennä. Mitä mun paino niille kuuluu? Ei mitään. Haluan laihtua. Aion laihtua. Enkä aio paljastaa sitä yhdellekään terveyden- tai sairaanhoitajalle. En kerro lääkärilleni. En kenellekkään. 

Haluan lopettaa syömisen kokonaan. Jos syön jotain, syön kaiken. Kun ei syö, ei ole vaaraa lihomisesta. Voisin näännyttää itseni kuoliaaksi. Jotenkin tuo vaihtoehto kiehtoo mua. 

Sydän hakkaa. Haluan pois. Haluan kuolla. En jaksa tätä enää. 

 

'' 'Oot hyvin pieni, oot hyvin hauras.' on ekat sanat joita kuulet päivittäin. Muttet kuuntele muita, kuin sitä yhtä, joka käskee 'painu alemmas ystäväin'. Ja se kaiken sulta syö, ja heti perään vielä lyö ja sanoo 'sä pystyt parempaan'. ''

- Haloo Helsinki!: Kevyempi kantaa