Arviointikäynnillä Pitkäniemessä lääkäri arvioi, että olen osastohoidon tarpeessa. Jäin sinne kahdeksi viikoksi.
Tuon kahden viikon aikana tajusin paljon tärkeitä asioita. Mulla ei ollut hyvä olla kotona. Kontrolloin syömisiäni, koska en pystynyt hallitsemaan kotitilannetta. Sossu arvioi, että mulla ei ole turvallista olla kotona.  Kiireellisen sijoituksen päätös tehtiin 17.2.2017. 

Kun kuulin osastolla, että mun pitäisi mennä kotiin, romahdin taas täysin. Huutoitkin tunnin ja olin hysteerinen. Kirjoitin itsemurhasuunnitelman, jonka olisin toteuttanut viikonloppulomalla, jos mun olisi pitänyt mennä kotiin. Luojan kiitos, sain paikan lastenkodista, eikä mun tarvinnut mennä kotiin.

Nyt asun lastenkodissa niin kauan, että isäni löytää meille (mulle, hänelle ja isoveljelleni) asunnon. Äitini pisti muhun välit poikki täysin. Hän ei halua olla mun kanssa tekemisissä enää. Äiti muuttaa omilleen ja me isän kanssa omillemme. 

Tämä lastenkoti, jossa asun, on ihan jees paikka. Ollaan leivottu ja tehty kaikkea. Välillä on ahdistanut pahastikin, välillä taas ei ollenkaan. Mun omaohjaajat on todella ihania, pystyn puhumaan niille ja ne saa mut hetkeksi unohtamaan tän kaaoksen mun ympärillä. Kaikki muutkin ohjaajat täällä on kivoja!

Osastolla viiltelynhalu oli usein suuri. Hakkasin itseäni. Oli pakko satuttaa itseään. Kun mä katson mun käsiä ja jalkoja, mä mietin "Miksi?". Miksi mä olen tehnyt itselleni nuo kaikki jäljet? Mutta silti, täälläkin ollessani olen viillellyt pari kertaa. 

Olen menettänyt toivon, saanut sen takaisin. Olen lopettanut syömisen, aloittanut sen alusta. Olen vannonut etten viiltele enää, ja silti viillellyt. 

Päässä pyörii kokoajan kuvia itsemurhasta. Eilen romahdin taas ja huusin, että "haluun vaa kävellä tosta ovesta ulos ja mennä tonne saatanan tielle makaamaan et joku voi ajaa mun päältä". Mua ahdisti, jalat ei meinannut kantaa. Halusin vaan satuttaa itteeni. Tuottaa niin suurta kipua. Haluan edelleen. Haluun viillellä, voi luoja, että haluan.